Onhan meillä toivoa!

Asiakasperheemme äiti kertoo siitä, miten pienikin apu auttaa isosti, silloin kun se tulee isoon tarpeeseen. 

"Mitä tehdään kun elämän haasteet iskevät samaan aikaan. Monilapsisessa perheessä on jo muutenkin tekemistä ja suuret kulut. Sitten kun perheessä äiti sairastuu vakavasti ja isä jää työttömäksi. Kuulostaa varmaan tutulta tarinalta, eikö?

Lapset ovat löytäneet sitä ennen mieluisat harrastukset ja ovat sitoutuneet niihin, saaneet kavereita ja päässet osaksi porukkaa, saavuttaneet jopa menestystä lajissaan. Vanhemmat ovat voineet olla turvallisin mielin ja tienneet missä yläasteikäiset lapset ovat. Se murhe on silloin poissa, että jotain ikävää tai pahaa sattuisi.

Ikävä tosiasia on kuitenkin vastassa ja se on RAHA - miten selvitään jatkossa kuluista, kun sairausmenot lääkkeisiin ja hoitoihin ovat korkeat ja perheen tulot ovat laskeneet. On istuttava alas ja pohdittava, miten tästä eteenpäin, kuinka selviämme?

Puhutaan ja keskustellaan lasten kanssa, miten edetään uudessa tilanteessa. Keskeytetäänkö kalliit hoidot, kun rahaa ei riitä kalliisiin lääkkeisiin, vai voitaisiinko vielä jostakin muusta tinkiä ja miten käy harrastuksille?

On ihana huomata, että lapset ovat valmiita tinkimään asioista, että saavat jatkaa harrastusta. Pohditaan yhdessä, mikä on tärkeää ja jokainen tekee listaa mistä voisi omalta kohdaltaan tinkiä. Listaa tehdessä tulee huomatuksi, että tätä ei tehdä ensimmäistä kertaa, koska monesta asiasta on jo tingitty. Mutta silti kukaan ei halua, että sairastuneen tarvitsisi jättää lääkkeet ostamatta ja ruokaakin pitää saada.

Mieleen tulee Hope, onhan meillä toivoa! Kysytään rohkeasti apua ja kerrotaan perheen tilanne. Eikä aikaakaan kun saamme jo myönteistä postia. ” Voimme tukea lasten harrastuksia”. Tämä on vanhemmille valtava helpotus ja ihanaa on nähdä nuorten silmissä pilkkivä ilo ja kiitollisuus kun he tajuavat, että taas selvittiin tästäkin ja he saavat jatkaa mieleistä harrastustaan!

Se kaikki kireys ja ahdistus, mikä on painanut mielissämme helpottuu ja muuttuu voimaksi, että me yhdessä selvittiin, mutta emme yksin vaan toisten tuella - yhdessä! Puhumme ääneen kuinka maailmassa on kaiken pahan keskellä myös niin paljon hyvää, välittämistä, lämpöä ja rakkautta ja kuinka kiitollisia saamme olla. Sitten jokainen lapsukainen lähtee hyvällä mielellä katsomaan omia pieniä vaatteitaan ja tavaroita, joilla ei enää ole käyttöä, jotta myös he saavat auttaa jotain toista pientä avun tarpeessa olijaa näillä pienillä teoilla.

Jokaisella teolla, sillä pienelläkin on merkitystä ja meille on ollut suurí apu, että  lapset ovat saaneet toteuttaa itseään harrastuksissa. Sen eteen on pitänyt tehdä myös töitä, mutta uskomme, että harrastus ja siinä menestyminen on tuntunut sitäkin paremmalta, ja koulunkäyntikin on sujunut!

Suuri kiitos kaikille niille jotka haluavat auttaa kaikkia kaltaisiamme! Kiitos teille,  jotka ovat valmiita tukemaan lapsia ja nuoria hyvän harrastuksen, kuten urheilun pariin.  Harrastuksesta saa iloa monin verroin takaisin, ja se lapsen tai nuoren palo siihen omaan juttuun antaa voimaa jaksaa huomiseen! Iloa, valoa ja voimia kaikille, uskaltakaa pyytää apua, ja antaa sitä eteenpäin silloin kun itse siihen pystyt!"

Mitalimies

Pari viikkoa sitten Hopeen astelivat äiti ja alle kouluikäinen poika. Äiti kertoi, että pojan toiveesta oltiin liikkeelle lähdetty. Pieni mies oli tehnyt päätöksen, hän  halusi  lahjoittaa omia lelujaan. Isoon kassiin oli huolella pakattu toimivia ja  hyväkuntoisia aarteita. Paristotkin oli laiteltu paikoilleen autoon, kaikki oli valmista uudelle leikkijälle. Pieni lahjoittaja poistui paikalta hyvillä mielin, eikä leluista luopuminen näyttänyt yhtään vaikealta.

Tällä pienellä lahjoittajalla oli kaulassaan kiiltelevä mitali, joka oli  kuulemma palkinto aamuisesta reippaudesta lääkärikäynnillä. Todellisten urotekojen päivä siis! Ja hän oli kyllä mitalinsa ansainnut, sillä paitsi lääkärissä tehdyt kokeet, myös leluista luopuminen vaatii pieneltä mieheltä, jos ei vallan rohkeutta, niin ainakin sankarillista mieltä. Olisin siis voinut mitalin antaa minäkin pienelle arjen sankarille.

Kotona oli ehkä puhuttu siitä, miten kaikilla lapsilla ei ole mahdollisuutta saada uusia leluja, mutta useimmilla niitä on liikaakin niin, että joskus on vaikea keskittyä yhteenkään leluun.  Ehkä lelulaatikkoon unohtuneet vähän liian lapselliset lelut ihan vaativat päästä uusiin leikkeihin. Pieni poika oli oivaltanut, että lelun tehtävä on leikki, ja hänen jälkeensä lelu saa ihan uuden elämän uuden lapsen leikeissä.

Lelulaatikoita tyhjennellessä olisi kuitenkin joskus myönnettävä, että lelunkin aika on loppunut, eikä rikkinäinen, likainen auto, nukke tai nalle ilahduta enää ketään. Silti meille tulee valtavasti pyörättömiä ”kolaroituja” autoja ja  silmättömiä nukkeja, joita saattaa vielä vaivata pahanlaatuinen pälvikalju. Jos värityskirja on jo täyteen väritetty ja tarrakirjan tarrat liimattu, on myönnettävä, että se on tehtävänsä tehnyt. Reikäinen, ilmaton pallo tai sutattu kirja on lohduton näky.

Meille lahjoitetaan  surullisen paljon tavaraa, joka on lähinnä roskaa tai todella luovan kierrättäjän askartelumateriaalia. Lastenhuoneen romulaatikon sisältö on saatettu kipata säkkiin, säkki tuotu meille ja me käytämme paljon aikaa selvitellessämme mitkä sekalaiset palapelin palat kuuluvat mihinkin palapeliin ja seulomme joukosta purkkamöykyt, irtonaiset lelujen osat, kivet ja nukkaiset karamellit. Roskatynnyri täyttyy, eikä hyllyyn vietävää ole paljoa.

Siksi mitalimiehemme on mitalin ansainnut. Ehjät ja toimivat lelut ovat meillä harvinaisia, ja siksi sitäkin arvokkaampia. Tuntuu ihan juhlalta, kun poimimme lahjoituskassista hyväkuntoisia  leluja ja tiedämme, että sama ilo jatkuu kun uusi leikkijä aloittaa leikin. Auto pääsee kilparadalle, nalle kainaloon ja nukke vaunuihin. Lelu kiertää ja leikki jatkuu.

Sininen ovi

Tervetuloa seuraamaan Hope Tampereen blogia! Sininen ovi Lielahdessa avautuu Hopen arkeen ja toivomme, että kurkistat sisään myös tämän blogin kautta.

Tamperelainen Hope on ollut olemassa jo kahdeksan vuotta ja muuttojakin on ollut monta. Nyt Hopen koti on ollut Lielahdessa jo tovin, ja toivottavasti muutto ei ole ajankohtainen pitkään aikaan! Muuttojen haastetta kuvaa, kun miettii, että jokaisessa muutossa mukaan pakataan tavaraa 3000 lapselle. Jokainen kolmenkin lapsen kamppeet pakannut tietää, millaisesta operaatiosta on kyse. Toivomme siis, että saamme majailla sinisen oven takana vielä pitkään.

Viime vuonna apuamme sai siis yli 3000 lasta. Se on pitkä rivi lapsia, jos kaikki seisoisivat käsi kädessä, ja siellä taustalla vilkuttaisivat vielä heidän vanhempansa. Sinisestä ovesta astuu sisään ihan joka päivä uusi perhe, joka ei enää selviydy talouden taakastaan yksin. Onneksi samasta ovesta ilmestyvät myös ne lukuisat kassit, pussit ja nyssäkät, jotka sisältävät vaikkapa kurahousut, kumisaappaat, kattilan, rippimekon, supermies-pussilakanan ja Kanin loikka-pelin, eli kaikkea sitä, mitä perheet meiltä saavat. Ilman lahjoittajia ei ole Hopea; ilman antajaa ei ole saajaakaan.

Hopen keskeisin ajatus onkin se, että se antaa, jolla on ja se saa, jolla ei ole. Hope on mahdollistamassa tämän hyvän ketjun ihmiseltä toiselle. Olemme usein huomanneet, että myös meidän asiakkaamme haluavat jatkaa hyvän kiertokulkua. He ovat saaneet apua silloin kun ovat sitä kipeimmin tarvinneet, ja haluavat auttaa heti kun se on mahdollista. Useimmilla  meistä on jotain annettavaa, ehkä se  on tavaraa, tai  vaikka aikaa.

Toivottavasti tavataan sinisen oven takana – Lielahdessa tai sitten täällä blogissa!